KalPa taisteli tiistaina kotihallissaan hienon voiton Porin Ässistä. Ottelu oli vauhdikas ja se tarjosi korkeatasoista urheiluviihdettä koko rahalla. Valitettavasti katsomo oli kaikkea muuta kuin täynnä. Paikalla oli alle 3000 katsojaa, vaikka vastassa oli hallitseva suomenmestari tähtihankintoineen. Olin hämmästynyt ja harmissani.
Miksi näin? Mieleeni palasi väkisinkin Mikkelin Jukurien muutama vuosi sitten järjestämä juhlaseminaari, missä silloinen Veikkaus OY:n toimitusjohtaja, nykyinen Suomen Olympiatoimikunnan puheenjohtaja Risto Nieminen oli luennoimassa. Niemisen vahva väite oli, ettei suomalaiset olekaan urheilu-, vaan menestyshullua kansaa. Oma suosikkijoukkue hylätään helposti juuri silloin, kun joukkue tarvitsisi kannustusta eniten; vaikeina hetkinä ja alavireisinä jaksoina. Sitten kun homma toimii, niin liput viedään käsistä ja kaikki haluavat osansa menestyksen makeasta medestä. Kun homma menee vihkoon niin JOUKKUE häviää, pokaalia nosteltaessa ME voitamme.
Kieltämättä tässä saattaa olla perää. On toki täysin luonnollista, että suurin osa haluaa nähdä nimenomaan oman joukkueensa voittavan. Siksi kynnys lähteä paikan päälle kannustamaan suosikkiaan on aika paljon korkeammalla silloin, kun peli ei kulje. Ilmiö ei varmasti ole pelkästään suomalainen, mutta kieltämättä useassa muussa maassa seurauskollisuus on aika lailla vahvempaa. Huolimatta oman suosikkijoukkueen menestyksestä, sen värejä kannetaan ylpeydellä ja ainakin kotiotteluihin mennään paikan päälle. Parhaiten tämä on havaittavissa jalkapallon suurmaissa, missä jopa alasarjojen ottelut keräävät katsomot täyteen omiaan fanaattisesti kannattavia yleisöjä. Toki Suomestakin vastaavaa löytyy, mutta usein nämä ultra-fanit muodostavat varsin pienen joukon. Hyvänä esimerkkinä F.C. Lahden pieni mutta sitäkin äänekkäämpi fanijoukko, joiden toimintaa esiteltiin alkuviikosta YLE:n tv-dokumentissa. En voi millään tasolla hyväksyä em. joukkion kaikkia toimintamalleja väkivaltaisine hyökkäyksineen ja aivan ala-arvoisine kommentteineen vastustajalle, tuomareille ja jopa oman seuransa toimitusjohtajalle, mutta se pyyteetön oman joukkueen takana seisominen on pohjimmiltaan kunnioitettavaa. Vastaavaa tunteenpaloa on harvoin totuttu näkemään maassamme, sillä tämä pieni ydinryhmä oli jopa valmis maksamaan omistaan suosikkipelaajansa palkan, jotta hänet saatiin pidettyä Lahdessa. Se on seurauskollisuutta jos mikä!
Suomalainen joukkueurheilu on saanut nauttia tänä syksynä poikkeuksellista menestystä maajoukkuetasolla ja se on poikinut muutaman upean lisän fanituskulttuuriimme. Kori- ja lentopallomiesten pirteät otteen arvokisoissa ovat saaneet kannustusjoukkoja liikkeelle. On ollut mahtava seurata otteluja televisiosta, kun katsomossa on raikunut ponnekkaat "Suomi, Suomi" huudot. Itsekin muutamat lentopallon EM-kilpailut paikan päällä seuranneena tiedän, miten mahtavan tunnelman pienemmälläkin porukalla voi saada aikaiseksi, kun kaikki ovat omiaan kannustamassa. Tämän saman soisi siirtyvän myös kotihalleihimme täällä Suomessa. Lajista riippumatta. Urheilun monitoimimies Aleksi Valavuoren uutteruus järjestää molempiin arvokisoihin charter-lentoja ja nuoria suomalaisurheilijoita liike-elämän avustuksella on jotain sellaista, mitä maassamme ei ole totuttu näkemään. Valavuori voikin aloitella hiomaan juhlapuhettaan tammikuun urheilugaalaan, missä hänet toivon mukaan palkitaan vuoden urheilukulttuuriteko-palkinnolla.
Urheilu-, kulttuuri- ja kaikki muutkin yleisötapahtumat jäävät muotopuoliksi ilman paikalle saapuvia ihmisiä. Omasta näkökulmastani voin sanoa, ettei mikään ole niin turhauttavaa kuin se, että ohjelmistossa on upea näytelmä, mikä ei löydä jostain syystä yleisöään. Silloin tuntuu, että valtava työmäärä valuu hiekkaan; miksi tätä esitystä ei löydetä ja tulla katsomaan! Kysymys on tietenkin aina valinnanvapaudesta, ja kilpailu ihmisten vapaa-ajasta on valtava. Kauniit puheet ja kannustukset toki lämmittävät hetken, mutta vain palveluja käyttämällä voi aidosti osoittaa arvostustaan. Ilman oman väestön suoraa tukea, ei pian ole mihin osallistua.
Eiköhän siis kaikki oteata tavoitteeksi, että uhrataan tässä syksyn ja talven aikana muutama ilta käymällä paikallisissa tapahtumissa, kokeillen vaikka jotain sellaista, mitä ei ole tullut koskaan tehtyä. Yllätys saattaa olla myös positiivinen! Ollaan ylpeitä oman kaupunkimme laajasta ja tasokkaasta tarjonnasta ja osoitetaan se nimen omaan menemällä paikalle. Me-henki on sellaista tavaraa, että sitä ei saa ulkoistettua, tai ostettua mistään. Se meidän täytyy ihan itse luoda ja pitää hengissä.
-teatterpiällikkö-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti