Muuten hyvä idea mutta..

Avasin aamun lehden ja selasin otsikoita: oppositio kehuu hallituksen linjauksia loistaviksi; hallitus myöntää osan ideoista tulleen juuri kehujiltaan! Tamminen ja Summanen samoilla linjoilla päävalmentajan kanssa Leijona-joukkueen valinnoista ja pelikirjasta! Juuri oikea ehdokas euroviisuihin! Kaikki YK:n jäsenmaat Lähi-idän sovintoratkaisun takana!

Ja sitten minä heräsin.
 
Tiedätte varmaan vanhan tarinan kahdesta länsirannikollamme sijaitsevasta kaupungista mitkä ovat kuin kissa ja koira, tarinan, mikä päättyy sanoihin: väärin sammutettu. Hyvän aloitteen, teon tai idean torppaaminen vain siksi, että sellainen tulee väärältä taholta on eräs masentavimpia ilmiöitä mitä tiedän. Syy voi olla poliittinen, henkilökohtainen tai vaikkapa kateuden kirittämä, mutta oli syy mikä tahansa, tällainen toiminta tappaa kaiken luovan ajattelun ja erityisesti halun ja innon esittää ajatuksiaan julkisesti. Hyvät ajatukset hautautuvat katkeruuden ja kostonhalun alle. Ihmiset tappelevat ei asiat. Näin käy yllättävän usein ja typerän periaatteeliset kiistat saattavat saada kohtuuttomat mittasuhteet.

Helposti innostuvana ihmisenä itseäni tälläinen tympii vahvasti. On kyseessä sitten mikä tahansa sosiaalinen konteksti, niin aina kun em. kaltainen yksilö astuu esiin, niin verenpaineeni nousee. En voi ymmärtää sitä, miksi joillekin ihmisille toisten innostuminen ja joskus vaikka aivan utopististenkin ideoiden julkituominen on niin valtava punainen vaate? Liekö syynä saksalais-protestanttinen perinteemme, minkä koneisto on mm. suoltanut ulos vain Suomessa tunnetun: kell´ onni on, se onnen kätkeköön -sanonnan? Rinnastuuko ei-niin-realistinen visiointi ja rajoista vapaa ideointi kansamme syvissä riveissä jollain ihmeellisellä tavalla juuri tähän, että jos sinulla menee hyvin, niin pidä siitä turpasi kiinni ja ole esittelemättä sitä muille? Parempi olla ihan vaan kuin muutkin ja jättää turhat haaveilut ja innovoinnit vaikka aasialaisille. Ei me niille kuitenkaan mitään mahdeta. Paitsi itsemurhissa ja viinan juonnissa. Tosin niissäkin japanilaiset huohottavat jo niskaan.

Itse lämpenen tästä eniten siksi, että suurimmalla osalla näistä väärin-sammutettu -henkilöistä menee kaksi asiaa sekaisin; ideointi ja toteutus. On idioottimaista ajatella, että kaikki ääneen lausuttu siirtyy myös käytäntöön. Toisaalta myös se joka tällaisen siirron tekee, osoittaa melkoista harkinnan puutetta. On päätöksentekijöiden ammattitaidosta kiinni, mitkä ideat poimitaan kehiteltäviksi ja mitkä joko jätetään hautumaan tai hylätään mahdottomina toteuttaa. Mutta ellei paineetonta ja kritiikistä vapaata ilmapiiriä saada luoduksi, missä jokainen voi tuoda julki hulluimmatkin ideansa ilman pelkoa nitistämisestä, niin ei siinä synny paljon poimittavaakaan. Tehdään niin kuin aina on tehty. Kopioidaan kilpailijalta. Tapetaan innovatiivisuus ja jatketaan pelkkää suorittamista. Sitäpaitsi tuo "innovatiivisuus" on jo terminä niin kulunut, että sitä pitää vastustaa. Ihan vaan periaatteesta.

Demokraattiseen sivistysvaltioon kuuluu vapaus ja oikeus olla eri mieltä kuin muut. Se on aivan ehdoton edellytys kehitykselle. Mutta jos kaikki uudet ajatukset teilataan vain siksi että ne eivät tule "omilta", tai muuten oikean statuksen omaavalta taholta, niin synkältä näyttää. Varsinkin tällaisena aikana, jolloin pitäisi löytää kehityssuunnista parhaat, ei sopivimpia.

Meille suomalaisille ei ole helppoa antaa positiivista palautetta ja toisaalta ottaa vastaan kritiikkiä, saati myöntää julkisesti virhettään. Miten piristävää olisikaan, jos poliittiset ryhmät käyttäisivät saman energian nostaen esiin toistensa hyviä töitä, kuin mitä he käyttävät toistensa nokkimiseen. Tai jos joskus kuulisi julkisen anteeksipyynnön virheratkaisun tai -investoinnin jälkeen vaikkapa yrityselämämme terävimmästä kärjestä: "luulimme tekevämme oikean ratkaisun, mutta pieleen meni. Pyydämme anteeksi ja pyrimme korjaamaan vahingon." Mutta mitäpä sitä suotta. Helpompi on syyttää edellisiä hallituksia, nykyistä hallitusta, yhteiskuntaa ylipäänsä, verotusta, alkoholipolitiikkaame, koululaitosta, epätasa-arvoa, pitkää talvea, lyhyttä kesää, globalisaatiota, dopingin käyttöä muilla kuin meillä, EU:ta, suomalaisen itsetunnon heikkoutta, ruotsalaisen itsetunnon ylivertaisuuttaa, suhdanteita, analyysejä, tai ihan mitä muuta vaan paitsi itseä.     

Tolkku pitää olla ideoinnillakin ja realismi siinä mitä voidaan toteuttaa ja mitä ei. Mutta miten paljon hyvää onkaan syntynyt aivan hulluista ideoista, joihin oikeat tahot ovat uskoneet. Miksi ei siis kannustaa ja antaa rakentavaa kritiikkiä ivallisen naurun ja naljailun sijaan?

Loppuun vielä pieni tositarina teatterin maailmasta, minkä kuulin takavuosina sataprosenttisena tositarinana. Käyköön se esimerkkinä kannustuksen valtavasta voimasta: Kaksi nimeltä mainitsematonta näyttelijää istui taiteilijaravintola Kosmoksessa joskus -70 luvulla viettäen kesälomansa ensimmäisiä päiviä. Äkkiä toinen havahtuu; viinakauppa menee kiinni vartin päästä! Miehet säntäävät kadulle ja lähtevät raivoisaan juoksuun kelloa vastaan. Jalkakäytävältä ajoradalle siirryttäessä toinen kuitenkin kompastuu ja kaatuu naamalleen vesilätäkköön. Toinen kuitenkin jatkaa juoksuaan hetkeäkään empimättä zatopekmaisella askeleella ja kuulee selkänsä takaa matkalle vaipuneen toverinsa kannustavan huudon: juokse, juokse! Ja muista että asia on yhteinen! Tarinan mukaan hän ehti kauppaan. Luultavasti juuri ystävänsä kannustuksen siivittämänä. Ja kaikki olivat onnellisia.

-teatterpiällikkö-