torstai 26. syyskuuta 2013

Niin myötä- kuin vastamäessäkin

KalPa taisteli tiistaina kotihallissaan hienon voiton Porin Ässistä. Ottelu oli vauhdikas ja se tarjosi korkeatasoista urheiluviihdettä koko rahalla. Valitettavasti katsomo oli kaikkea muuta kuin täynnä. Paikalla oli alle 3000 katsojaa, vaikka vastassa oli hallitseva suomenmestari tähtihankintoineen. Olin hämmästynyt ja harmissani.

Miksi näin? Mieleeni palasi väkisinkin Mikkelin Jukurien muutama vuosi sitten järjestämä juhlaseminaari, missä silloinen Veikkaus OY:n toimitusjohtaja, nykyinen Suomen Olympiatoimikunnan puheenjohtaja Risto Nieminen oli luennoimassa. Niemisen vahva väite oli, ettei suomalaiset olekaan urheilu-, vaan menestyshullua kansaa. Oma suosikkijoukkue hylätään helposti juuri silloin, kun joukkue tarvitsisi kannustusta eniten; vaikeina hetkinä ja alavireisinä jaksoina. Sitten kun homma toimii, niin liput viedään käsistä ja kaikki haluavat osansa menestyksen makeasta medestä. Kun homma menee vihkoon niin JOUKKUE häviää, pokaalia nosteltaessa ME voitamme.

Kieltämättä tässä saattaa olla perää. On toki täysin luonnollista, että suurin osa haluaa nähdä nimenomaan oman joukkueensa voittavan. Siksi kynnys lähteä paikan päälle kannustamaan suosikkiaan on aika paljon korkeammalla silloin, kun peli ei kulje. Ilmiö ei varmasti ole pelkästään suomalainen, mutta kieltämättä useassa muussa maassa seurauskollisuus on aika lailla vahvempaa. Huolimatta oman suosikkijoukkueen menestyksestä, sen värejä kannetaan ylpeydellä ja ainakin kotiotteluihin mennään paikan päälle. Parhaiten tämä on havaittavissa jalkapallon suurmaissa, missä jopa alasarjojen ottelut keräävät katsomot täyteen omiaan fanaattisesti kannattavia yleisöjä. Toki Suomestakin vastaavaa löytyy, mutta usein nämä ultra-fanit muodostavat varsin pienen joukon. Hyvänä esimerkkinä F.C. Lahden pieni mutta sitäkin äänekkäämpi fanijoukko, joiden toimintaa esiteltiin alkuviikosta YLE:n tv-dokumentissa. En voi millään tasolla hyväksyä em. joukkion kaikkia toimintamalleja väkivaltaisine hyökkäyksineen ja aivan ala-arvoisine kommentteineen vastustajalle, tuomareille ja jopa oman seuransa toimitusjohtajalle, mutta se pyyteetön oman joukkueen takana seisominen on pohjimmiltaan kunnioitettavaa. Vastaavaa tunteenpaloa on harvoin totuttu näkemään maassamme, sillä tämä pieni ydinryhmä oli jopa valmis maksamaan omistaan suosikkipelaajansa palkan, jotta hänet saatiin pidettyä Lahdessa. Se on seurauskollisuutta jos mikä!

Suomalainen joukkueurheilu on saanut nauttia tänä syksynä poikkeuksellista menestystä maajoukkuetasolla ja se on poikinut muutaman upean lisän fanituskulttuuriimme. Kori- ja lentopallomiesten pirteät otteen arvokisoissa ovat saaneet kannustusjoukkoja liikkeelle. On ollut mahtava seurata otteluja televisiosta, kun katsomossa on raikunut ponnekkaat "Suomi, Suomi" huudot. Itsekin muutamat lentopallon EM-kilpailut paikan päällä seuranneena tiedän, miten mahtavan tunnelman pienemmälläkin porukalla voi saada aikaiseksi, kun kaikki ovat omiaan kannustamassa. Tämän saman soisi siirtyvän myös kotihalleihimme täällä Suomessa. Lajista riippumatta. Urheilun monitoimimies Aleksi Valavuoren uutteruus järjestää molempiin arvokisoihin charter-lentoja ja nuoria suomalaisurheilijoita liike-elämän avustuksella on jotain sellaista, mitä maassamme ei ole totuttu näkemään. Valavuori voikin aloitella hiomaan juhlapuhettaan tammikuun urheilugaalaan, missä hänet toivon mukaan palkitaan vuoden urheilukulttuuriteko-palkinnolla.

Urheilu-, kulttuuri- ja kaikki muutkin yleisötapahtumat jäävät muotopuoliksi ilman paikalle saapuvia ihmisiä. Omasta näkökulmastani voin sanoa, ettei mikään ole niin turhauttavaa kuin se, että ohjelmistossa on upea näytelmä, mikä ei löydä jostain syystä yleisöään. Silloin tuntuu, että valtava työmäärä valuu hiekkaan; miksi tätä esitystä ei löydetä ja tulla katsomaan! Kysymys on tietenkin aina valinnanvapaudesta, ja kilpailu ihmisten vapaa-ajasta on valtava. Kauniit puheet ja kannustukset toki lämmittävät hetken, mutta vain palveluja käyttämällä voi aidosti osoittaa arvostustaan. Ilman oman väestön suoraa tukea, ei pian ole mihin osallistua.

Eiköhän siis kaikki oteata tavoitteeksi, että uhrataan tässä syksyn ja talven aikana muutama ilta käymällä paikallisissa tapahtumissa, kokeillen vaikka jotain sellaista, mitä ei ole tullut koskaan tehtyä. Yllätys saattaa olla myös positiivinen! Ollaan ylpeitä oman kaupunkimme laajasta ja tasokkaasta tarjonnasta ja osoitetaan se nimen omaan menemällä paikalle. Me-henki on sellaista tavaraa, että sitä ei saa ulkoistettua, tai ostettua mistään. Se meidän täytyy ihan itse luoda ja pitää hengissä.

-teatterpiällikkö-

perjantai 6. syyskuuta 2013

Muuten hyvä idea mutta..

Avasin aamun lehden ja selasin otsikoita: oppositio kehuu hallituksen linjauksia loistaviksi; hallitus myöntää osan ideoista tulleen juuri kehujiltaan! Tamminen ja Summanen samoilla linjoilla päävalmentajan kanssa Leijona-joukkueen valinnoista ja pelikirjasta! Juuri oikea ehdokas euroviisuihin! Kaikki YK:n jäsenmaat Lähi-idän sovintoratkaisun takana!

Ja sitten minä heräsin.
 
Tiedätte varmaan vanhan tarinan kahdesta länsirannikollamme sijaitsevasta kaupungista mitkä ovat kuin kissa ja koira, tarinan, mikä päättyy sanoihin: väärin sammutettu. Hyvän aloitteen, teon tai idean torppaaminen vain siksi, että sellainen tulee väärältä taholta on eräs masentavimpia ilmiöitä mitä tiedän. Syy voi olla poliittinen, henkilökohtainen tai vaikkapa kateuden kirittämä, mutta oli syy mikä tahansa, tällainen toiminta tappaa kaiken luovan ajattelun ja erityisesti halun ja innon esittää ajatuksiaan julkisesti. Hyvät ajatukset hautautuvat katkeruuden ja kostonhalun alle. Ihmiset tappelevat ei asiat. Näin käy yllättävän usein ja typerän periaatteeliset kiistat saattavat saada kohtuuttomat mittasuhteet.

Helposti innostuvana ihmisenä itseäni tälläinen tympii vahvasti. On kyseessä sitten mikä tahansa sosiaalinen konteksti, niin aina kun em. kaltainen yksilö astuu esiin, niin verenpaineeni nousee. En voi ymmärtää sitä, miksi joillekin ihmisille toisten innostuminen ja joskus vaikka aivan utopististenkin ideoiden julkituominen on niin valtava punainen vaate? Liekö syynä saksalais-protestanttinen perinteemme, minkä koneisto on mm. suoltanut ulos vain Suomessa tunnetun: kell´ onni on, se onnen kätkeköön -sanonnan? Rinnastuuko ei-niin-realistinen visiointi ja rajoista vapaa ideointi kansamme syvissä riveissä jollain ihmeellisellä tavalla juuri tähän, että jos sinulla menee hyvin, niin pidä siitä turpasi kiinni ja ole esittelemättä sitä muille? Parempi olla ihan vaan kuin muutkin ja jättää turhat haaveilut ja innovoinnit vaikka aasialaisille. Ei me niille kuitenkaan mitään mahdeta. Paitsi itsemurhissa ja viinan juonnissa. Tosin niissäkin japanilaiset huohottavat jo niskaan.

Itse lämpenen tästä eniten siksi, että suurimmalla osalla näistä väärin-sammutettu -henkilöistä menee kaksi asiaa sekaisin; ideointi ja toteutus. On idioottimaista ajatella, että kaikki ääneen lausuttu siirtyy myös käytäntöön. Toisaalta myös se joka tällaisen siirron tekee, osoittaa melkoista harkinnan puutetta. On päätöksentekijöiden ammattitaidosta kiinni, mitkä ideat poimitaan kehiteltäviksi ja mitkä joko jätetään hautumaan tai hylätään mahdottomina toteuttaa. Mutta ellei paineetonta ja kritiikistä vapaata ilmapiiriä saada luoduksi, missä jokainen voi tuoda julki hulluimmatkin ideansa ilman pelkoa nitistämisestä, niin ei siinä synny paljon poimittavaakaan. Tehdään niin kuin aina on tehty. Kopioidaan kilpailijalta. Tapetaan innovatiivisuus ja jatketaan pelkkää suorittamista. Sitäpaitsi tuo "innovatiivisuus" on jo terminä niin kulunut, että sitä pitää vastustaa. Ihan vaan periaatteesta.

Demokraattiseen sivistysvaltioon kuuluu vapaus ja oikeus olla eri mieltä kuin muut. Se on aivan ehdoton edellytys kehitykselle. Mutta jos kaikki uudet ajatukset teilataan vain siksi että ne eivät tule "omilta", tai muuten oikean statuksen omaavalta taholta, niin synkältä näyttää. Varsinkin tällaisena aikana, jolloin pitäisi löytää kehityssuunnista parhaat, ei sopivimpia.

Meille suomalaisille ei ole helppoa antaa positiivista palautetta ja toisaalta ottaa vastaan kritiikkiä, saati myöntää julkisesti virhettään. Miten piristävää olisikaan, jos poliittiset ryhmät käyttäisivät saman energian nostaen esiin toistensa hyviä töitä, kuin mitä he käyttävät toistensa nokkimiseen. Tai jos joskus kuulisi julkisen anteeksipyynnön virheratkaisun tai -investoinnin jälkeen vaikkapa yrityselämämme terävimmästä kärjestä: "luulimme tekevämme oikean ratkaisun, mutta pieleen meni. Pyydämme anteeksi ja pyrimme korjaamaan vahingon." Mutta mitäpä sitä suotta. Helpompi on syyttää edellisiä hallituksia, nykyistä hallitusta, yhteiskuntaa ylipäänsä, verotusta, alkoholipolitiikkaame, koululaitosta, epätasa-arvoa, pitkää talvea, lyhyttä kesää, globalisaatiota, dopingin käyttöä muilla kuin meillä, EU:ta, suomalaisen itsetunnon heikkoutta, ruotsalaisen itsetunnon ylivertaisuuttaa, suhdanteita, analyysejä, tai ihan mitä muuta vaan paitsi itseä.     

Tolkku pitää olla ideoinnillakin ja realismi siinä mitä voidaan toteuttaa ja mitä ei. Mutta miten paljon hyvää onkaan syntynyt aivan hulluista ideoista, joihin oikeat tahot ovat uskoneet. Miksi ei siis kannustaa ja antaa rakentavaa kritiikkiä ivallisen naurun ja naljailun sijaan?

Loppuun vielä pieni tositarina teatterin maailmasta, minkä kuulin takavuosina sataprosenttisena tositarinana. Käyköön se esimerkkinä kannustuksen valtavasta voimasta: Kaksi nimeltä mainitsematonta näyttelijää istui taiteilijaravintola Kosmoksessa joskus -70 luvulla viettäen kesälomansa ensimmäisiä päiviä. Äkkiä toinen havahtuu; viinakauppa menee kiinni vartin päästä! Miehet säntäävät kadulle ja lähtevät raivoisaan juoksuun kelloa vastaan. Jalkakäytävältä ajoradalle siirryttäessä toinen kuitenkin kompastuu ja kaatuu naamalleen vesilätäkköön. Toinen kuitenkin jatkaa juoksuaan hetkeäkään empimättä zatopekmaisella askeleella ja kuulee selkänsä takaa matkalle vaipuneen toverinsa kannustavan huudon: juokse, juokse! Ja muista että asia on yhteinen! Tarinan mukaan hän ehti kauppaan. Luultavasti juuri ystävänsä kannustuksen siivittämänä. Ja kaikki olivat onnellisia.

-teatterpiällikkö-